Käyttäjän arvio: 4 / 5

HyväHyväHyväHyväHuono
 

Ikimuistoinen 505-purjehduskauden avaus kaukana kotoa

 ________________________________________________________________________________________________________________________

Vuonna 2000, kun itse vielä purjehdin muissa veneluokissa, purjehdittiin 505-luokan MM-kilpailut Durbanissa, Etelä-Afrikassa. Kyseinen regatta on noussut monissa keskusteluissa esiin, kun eurooppalaiset kilpaveljet ovat muistelleet kovatuulisimpia kisojaan. Näinollen itselleni on jäänyt mielikuva, että Etelä-Afrikka on paikka, missä tuulee aina – ja kovaa!

 

Kun vuoden 2015 MM-kilpailut myönnettiin jälleen Etelä-Afrikkaan, on siellä purjehtiminen ollut jonkinlainen etäinen haave. Kovassa kelissä purjehtiminen on äärettömän hauskaa, mutta toisella mantereella purjehdittava MM-regatta tulisi hyvin kalliiksi. Veneen lähettäminen kontissa kisoihin, lentoliput ja kahden viikon asuminen tekevät ison loven budjettiin. Olisiko tällaiseen varaa?

 

Hyvä ystäväni ja purjehdusvastustajani Jari Hamström on Suomen parhaita 505-kippareita – varsinkin, kun tuulee kunnolla. Jarin kanssa emme ole yhdessä purjehtineet 505-veneellä kuin yhden hyvin kevyttuulisen kilpailun Lohjalla monta vuotta sitten. Tuossa kilpailussa jäimme toiseksi tasapistein voittajan kanssa. Jari on kuitenkin tuon jälkeen monesti nostanut esiin haaveensa päästä ajamaan kanssani kansainvälisen regatan olosuhteissa, joissa veneestä ja miehistöstä pitää ottaa kaikki irti.

 

Joulukuun lopussa Jarille tuli Etelä-Afrikasta kutsu maaliskuussa purjehdittaviin Afrikan mestaruuskilpailuihin, jotka  purjehdittaisiin samassa paikassa kuin MM-kilpailut vuotta myöhemmin. Jarin oma gasti oli estynyt osallistumasta kutsutapahtumaan samoin kuin minun kipparini, joka oli myös saanut samanlaisen kutsun. Näin meille avautui Jarin kanssa mahdollisuus päästä tutustumaan tuleviin MM-vesiin, paikallisiin olosuhteisiin sekä toteuttamaan pitkäaikainen haaveemme ajaa kv-regatta samassa veneessä. Yksi pieni ongelma kuitenkin esti haaveen toteutumisen – raha. Saisimme paikallisilta veneen lainaksi ja asuminenkin järjestyisi tarvittaessa hyvin edullisesti, joten lähinnä vain lentolippujen hinta oli matkamme esteenä.

 

Lopulta Hyvinkään Pursiseuran myöntämän tuen myötä uskalsimme hankkia lentoliput ja tehdä hotellivarauksen. Pidennetty viikonloppu ja purjehduskauden avaus maaliskuussa Etelä-Afrikassa - how cool is that!

 

Matkapäivän koittaessa käsimatkatavaroihin pakattiin kaikki pakolliset purjehdusvarusteet ja vähäiset vaihtovaatteet laitettiin ruumaan menevään matkalaukkuun. Vaikka laukku ei koskaan löytäisi perille, pääsisimme silti purjehtimaan. Prioriteetit, prioriteetit.

 

Yksi pieni ongelma oli ilmennyt juuri lähtöpäivämme aattona: Jarin varaamasta hotellista soitettiin, että heillä näkyy meidän varaus, mutta välitysyhtiö oli kuulemma mennyt konkurssiin, eikä välitysfirmalle suorittamamme maksu ollut koskaan saapunut hotelliin. Näin ollen meidän varauksemme oli rauennut. Onneksi hotellista järjestyi kuitenkin toinen, hieman pienempi, pariskunnille tarkoitettu huone kingsize bedillä ja yhteisellä isolla peitolla. No, mitä pienistä. Nyt vain pitää toivoa, että luottoyhtiö ottaa takkiinsa konkurssin myötä kadonneet varausmaksumme.

 

Lähdimme keskiviikkona työpäivän päätteeksi Helsinki-Vantaalta Heathrown kautta kohti Kapkaupunkia, mistä olisi vielä yksi jatkolento Port Elizabethiin. 22 tunnin matka taittui yllättävänkin leppoisasti ja perillä kohteessa olimme torstaina puolen päivän aikoihin.

 

Matkalaukkukin tuli hienosti perille, joten pääsimme vaihtamaan heti kentällä farkut shortseihin paljastaen naurettavan valkoiset “kanankoipemme”. Lämmin kesähelle otti suomipojat lempeästi vastaan. Tuuli oli erittäin voimakas, kuten odotimmekin, joten päätimme jättää hotelliin kirjautumisen vasta iltaan ja suunnata taksilla suoraan rantaan haaveissa päästä ajamaan lyhyt treeni vielä saman päivän aikana. Olosuhteet olivat jopa paremmat kuin olimme mielessämme parhaimmillaan kuvitelleet,

 

Satama-alue ja pursiseura sijaitsi vain 2,5 km päässä lentokentältä, joten olimme viidessä minuutissa perillä. Satama-alueelle ei kuitenkaan ihan noin vain päästä, vaan portilla taksi ja laukkumme tutkittiin ilmeisesti aseiden tms. varalta. Tämä antoi hieman osviittaa, mitä tässä maassa kauniin kuoren alla piilee. Sama kuvio toistui joka päivä saapuessamme aamulla rantaan, vaikka naamamme ja vitsimme olivat tulleet varmasti vartijoille jo hyvin tutuiksi.

 

Olimme ensimmäiset 505-purjehtijat paikalla. Parkkialueella oli kaksi 505-venettä pakattuna vielä maantietrailerille, toinen niistä ilmeisestikin meille varattu. Paikalliset olivat tuoneet ne tänne viikkoa aiemmin. Astelimme Algoa Bay Yacht Club -pursiseuran päärakennukseen, missä satamamestari vaimoineen otti meidät avosylin vastaan. Olivat häkeltyneitä, että saavuimme niin kaukaa ollaksemme täällä vain viikonlopun. Olimme seuran ensimmäiset suomalaiset vieraat, joten harmitti, ettei meillä ollut mitään muistoa tuoda mukanamme. Esimerkiksi 505-liiton viiri tai HYP:n lippu olisi ollut erinomainen tuliainen. Vieraskirjasta löytyy nyt kuitenkin HYP:stä maininta!

 

Satamamestari tiesi, että etelä-afrikkalainen ystävämme Peter Funke saapuisi tunnin parin sisällä ja osoittaisi mikä vene on meille varattu. Hän kuitenkin sanoi, ettei kannata liikoja haaveilla vesillepääsystä enää tämän päivän aikana. Heillä on hyvin tiukat säännöt, ettei satama-alueelta saa purjehtia ulos merelle ilman saattovenettä. Aktiivinen satamatoiminta ei ilmeisesti siedä pienintäkään häiriötekijää toisin kuin esimerkiksi Helsingin Länsisatamassa.

 

Odotellessamme Peteriä saapuvaksi, ajattelimme että olisi ihan paikallaan ottaa ensimmäiset paikalliset oluet. Piti kysyä ihan kahteen kertaan oluen hintaa, kun kahdesta isosta oluesta veloitettiin vaivaiset 20 randia eli yhteensä alle 1,5 euroa. Okei, hinta sisälsi regattaan osallistuville myönnetyn 10% alennuksen, mutta silti hintataso on kuusi kertaa Suomen hintoja alhaisempi. Sama pätee myös ruoka-annosten hintoihin, mikä kävi ilmi myöhemmin iltapäivällä.

 

Peterin saavuttua paikalle pääsimme vihdoin tutustumaan veneeseemme. Se oli  vuoden 1993 tai 1994 Rondar-merkkinen 505 (purjenro 8445), hyvin samanlainen, jolla olen itse purjehtinut vielä muutama vuosi sitten. Runko vaikutti olevan todella hyvässä kunnossa, mutta 505:n luokkasäännöt sallivat hyvin paljon omia virityksiä ja niinpä tämäkin poikkesi paljon niistä veneistä, joita me olemme tottuneet ajamaan. Tietyt perustrimmit pitää pystyä asettamaan, jotta veneestä saa kaiken tarvittavan tehon irti kaikissa olosuhteissa. Yksi näistä perustrimmeistä on maston saaminen mahdollisimman pystysuoraan. Tämä ei kuitenkaan tässä veneessä onnistunut ilman omia virityksiämme. Saadaksemme mastoon haluamamme säädot, lainasimme rannalla hyvän tovin käyttämättömänä maanneesta jollasta pari erikoishelaa pidentääksemme vanttitaljan mittaa – nyt edes yksi trimmi on mahdollista asettaa riittävällä skaalalla.

 

Jatkoimme veneen nikkarointia pitkälle pimenevään iltaan. Osa veneen heloista oli huterasti kiinni, joten niitä popniitattiin tiukempaan. Toisiin heloihin riitti pelkkien ruuvien kiristys. Halusimme, että vene kestää mahdollisen kovan kelin. Vesille ei siis todellakaan ehditty harjoittelemaan ennen perjantaina alkavaa regattaa, mutta pikkuhiljaa vene alkoi näyttää ainakin päällisin puolin purjehduskelpoiselta.

 

Myöhemmin torstai-illan aikana paikalle saapuivat myös kaksi kutsun saanutta saksalaista ystäväämme, joiden kanssa olimme luvanneet jakaa sen aikaisemman varauksen mukaisen hotellihuoneemme, joten mielenkiinnolla suuntasimme hotellille katsomaan, miten saamme neljä henkeä majoitettua. Valitettavasti ei ollut toivoakaan jakaa tuota pientä huonettamme heidän kanssaan ja hotellin ollessa täyteen buukattu, oli saksalaisilla nyt majoitusongelma. Pienen neuvottelun jälkeen hotellinjohtaja siirsi ongelmaa eteenpäin ja antoi saksalaisille huoneen, jonka varanneet henkilöt saapuisivat vasta seuraavana päivänä…

 

Perjantaina nousimme ilman herätyskelloa heti kuuden jälkeen (molemmilla pieniä lapsia kotona) ja suuntasimme aamulenkille tutustumaan Port Elizabethin pitkään rantabulevardiin ja hiekkarantaan. Lämpötila kohosi hyvin nopeasti lähelle 30 astetta. Palmupuita, kilometrien pitkä hiekkaranta, isojen aaltojen kohina, paljon sporttisia ihmisiä aamulenkillään. Jotenkin olo tuntui miellyttävemmältä kuin normaalisti perjantaiaamuisin tähän aikaan vuodesta. Lenkin jälkeen palasimme hotellille nauttimaan etelä-afrikkalaisen eli hyvin perinteisen brittiläisen aamiaisen.

 

Perjantain ensimmäinen kilpailulähtö oli suunniteltu tapahtuvaksi vasta klo 13, joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa valmistautua ja nauttia helteisestä “syyspäivästä”. Pursiseuralle oli saapunut hieman toistakymmentä 505:a osallistumaan näihin kutsukarkeloihin. Meidän ja saksalaisten lisäksi mukana oli yksi australialaiskippari. Vaikka olimme tulleet pisimmän matkan, niin täytyy nostaa hattua paikallisille, jotka olivat ajaneet kukin 1000 – 3000 km saapuakseen Port Elizabethiin. Noissa kilometreissä ei kotimaisten kilpailujen etäisyydet kyllä tunnu missään.

 

Kun kaikki venekunnat olivat valmiita laskemaan veneensä vesille, saatettiin koko 505-laivue satama-alueelta avovesille yhtenä ryhmänä, kuten oli ennakkoon suunniteltu. Kyllä tämä onnistuu helposti näin pieneltä joukolta veneitä, mutta entäs itse MM-kilpailuissa, kun mukana on 80-120 venettä ja osa haluaa mennä aikaisemmin ulos hakeakseen tuntumaa olosuhteiseiin ja osa haluaakin takaisin rantaan korjaamaan kalustoaan?

 

Satama-alueen aallonmurtajan yli lyöneet Intian valtameren aallot olivat isoa valtameri-swelliä. 3-4 metrinen aallokko hävitti aallonpohjalla olleet veneet näkyvistä, kunnes ne aallonharjalle noustessa tulivat taas näkyviin. Tuuli oli isosta aallokosta huolimatta kevyt. Aallonharjalla pääsi trapetsille, mutta pohjalla joutui palaamaan takaisin sisään veneeseen. Todella raskasta reisille. Tällaista keliä kutsutaan usein “kyykkytrabakeliksi”, ei pysty hengaamaan täysillä, mutta ei voi istuskella myöskään veneessäkään.

 

Meille molemmille iso swelli oli uusi kokemus. Tuulensuunta oli n. 90° swelliin nähden, joten tuntui kuin purjehtisimme koko ajan ristiaallokossa. Tämä ei suinkaan helpottanut kotiutumistamme uusiin olosuhteisiin – varsinkaan, kun alla oli täysin tuntematon vene. Omalla veneellä voi keskittyä vallitseviin olosuhteisiin, kun nyt pää oli usein veneessä miettimässä, että missäs oli mikäkin trimminaru sen sijaan, että se olisi ollut katsomassa seuraavaa aaltoa tai muiden veneiden sijaintia.

 

Purjehdittava rata oli “nakki-kolmio-nakki-kryssi”. Järjestäjät olivat arvioineet hieman väärin tuulen voimakkuudeen suhteessa venevauhteihin ja rata oli todella pitkä. Jos he haluavat ajattaa meillä 3-6 lähtöä päivässä, niin radan pitäisi olla paljon, paljon lyhyempi. Itse kyllä digataan pitkistä radoista, joten siinä mielessä hyvä näin.

 

Ensimmäiseen starttiin otimme ihan kohtuullisen lähdön ja suuntasimme vasemmalle. Vauhtimme muihin nähden oli hitaampaa, mutta nousukulmamme oli selkeästi muita parempi. Olisiko näissä olosuhteissa pitänyt ajaa alemmas ja kovempaa vai Suomessa ja isoissa kv-regatoissa tottumallamme tavalla mahdollisimman ylös kuten nyt teimme? Joka tapauksessa valitsemamme laitavalinta osoittautui vääräksi. Meidän lisäksi pari muuta vasemmalle suunnannutta venettä hävisi kaikille oikeaan laitaan kryssineille veneille. Keskeltäkään ei voinut ajaa, koska siellä oli selviä tuulireikiä. Hankalaa alkua ei helpottanut veneen levanki, joka oli rakennettu todella typerästi. Jarin focus oli koko ajan levangissa, jota ei käytännössä pystynyt säätämään totutusti yhdellä kädenliikkeellä, vaan hitaasti hiljalleen näpertäen jokaisen vendan jälkeen. Emme kuitenkaan jaksaneet valittaa tilanteesta, olimmehan 14 000 km päässä Suomesta, aurinko paistoi, Intian valtameri näytti upealta samoin kuin rantamaisemat ympärillämme.

 

Ensimmäisen luoviosuuden jälkeen oli aika nostaa spinaakkeri, mutta sekään ei mennyt ihan odottamallamme tavalla. Omassa veneessä spinnun nosto kestää n. 5-7 sekuntia, jonka jälkeen se on täydessä vedossa gastin hengatessa jo trapetsilla. Nyt kului minuutteja. Spinnun nostin oli erittäin raskas. Joko olimme rikanneet veneen väärin tai sitten nostinköysi täytyi olla kierteellä maston sisällä jonkun toisen köyden kanssa. Kun spinnu vihdoin suostui nousemaan ylös, olimme romahtaneet viimeiseksi. Mielenkiintoinen alku regatalle.

 

Kryssiosuuksilla onnistuimme aina nousemaan paperilla heikompien venekuntien ohi, mutta kärkisijat karkasivat totaalisesti. Vauhtimme ei ollut samaa luokkaa parhaiden kanssa. Avotuulilla puolestaan otimme spinnun nostovaikeuksista johtuen pataan aivan kaikilta. Kirskikkana kakun päällä oli ilmeisesti vuotavat bailerit, nimittäin veneessämme oli ehkä kaksisataa litraa vettä eikä vauhti riittänyt siihen, että vesi olisi valunut bailereiden kautta pois. Maalissa lopulta kahdeksas. Ei ihan sitä mitä täältä lähdettiin hakemaan.

 

Heti maaliin tultuamme purimme levankivirityksen ja rupesimme rakentamaan sitä uudelleen järjestäjäveneestä lainaksi saatujen työkalujen avulla. Valitettavasti lähtöjen välinen aika ei ihan riittänyt korjauksille, joten jouduimme sitomaan levangin siten, että se oli kiinteästi nyt asetettu keskelle venettä. Hyvä nousukulmamme suli siihen. Myöhästyimme lopulta toisesta startista näistä rakenteluistamme johtuen ja kun spinnuongelmatkin jatkuivat, niin päätimme keskeyttää toisen lähdön viimeiseltä sijalta ja rakentaa veneen ennen kolmatta starttia siihen kuntoon, että sillä pystyy oikeasti kilpailemaan.

 

Spinnuongelmaan ei löytynyt vesillä ratkaisua, mutta  levangin saimme kuntoon. Ja vene vuoti edelleen. Odotellessamme veneitä maaliin tuuli tyyntyi eikä kolmatta lähtöä enää perjantaina ehditty ajamaan, joten pääsimme rantaan jatkamaan puuhastelujamme.

 

Rannassa soitimme veneen omistajalle ja selvisi, että olimme pujottaneet spinnufallin hieman väärin, mutta oikein asennettunakin se oli yhä äärettömän raskas ja hidas nostaa. Silloin, kun veneessä oli paineet päällä, spinnua ei saanut ylös, mutta heti kun vantit löysättiin, niin se oli kevyempi. Ongelma oli siis maston sisällä. UV:n kovettama spinnufalli oli lisäksi hyvin kierteinen, joten päätimme, että heti lauantaiaamuna käymme ostamassa uuden falliköyden ja vaihdamme sen vanhan tilalle. Ehkä siitä olisi pientä apua.

 

Perjantain epäonniset purjehdukset eivät kauaa mieltä painaneet, kun menimme koko 505-porukalla nauttimaan kalaillallista paikalliseen ravintolaan. Todella kivaa yhdessähengailua naurun täyttäessä koko ravintolan. Tarjoilijoillakin oli hauskaa Jarille niin tyypillisen vitsinkerronnan myötä.

 

Lauantaiaamu alkoi perjantaiseen tapaan aamulenkillä ennen aamiaista. Lauantaiksi oli ennustettu yli 40°C hellettä. Shortseissa tarkeni tepastella pitkin rantabulevardia, eikä tuulta ollut vielä silloin nimeksikään. Aamun kipparikokouksessa kilpailupäällikkö antoikin varsin mielenkiintoisen sääennusteen tuulen osalta. Odotettavissa oli aamupäivälle hyvin kevyttä tuulta, jonka jälkeen tuuli kääntyy ja voimistuu. Aamulla tuulisi n. 4 solmua (2 m/s) ja iltapäivällä reilusti enemmän. Meitä varoitettiin, että jos maan yli tulee harmaa pilvi, niin silloin kilpailu keskeytetään ja kaikkien on poistuttava mahdollisimman nopeasti takaisin rantaan. Pilvi toisi nimittäin mukanaan 60 solmua (30 m/s) puhaltavan myrskyn. Kilpailupäällikkö sanoi olevansa jatkuvasti yhteydessä jollekin sääasemalle, missä tuo myrskyrintaman lähestyminen tiedetään n. 45 minuuttia ennen kuin se iskee meidän kohdalle. Lisäksi muistutettiin suomalaispurjehtijoita porottavasta helteestä ja aurinkorasvan tärkeydestä. Muistimme kyllä. Tätä raporttia kirjoittaessa ei rusketuksen vähäisestä määrästä uskoisi, että olen käynyt etelässä.

 

Olimme unohtaneet aamulla starttikellomme rantaan, joten säätäessämme kahta veneeseemme kiinnitettyä GoPro Hero -action-kameraa päälle (onnistumatta edes siinä), missasimme ensimmäisen startin aivan totaalisesti. Hyvin amatöörimainen virhe. Jouduimme näin ajamaan muuta fleettia kiinni melkoiselta takamatkalta vuotavalla veneellä, jossa nyt kuitenkin levanki toimi ja spinnufallinkin ollessa aavistuksen edellispäivää parempi (ei kuitenkaan vielä lähelläkään hyvää). Vene veneeltä napsimme sijoja ja ennen viimeistä osuutta tapahtunut tuulen totaalinen kuoleminen ja 180° kääntymä tarjosi meille mahdollisen ajaa kärkiveneetkin kiinni. Matka ei ihan riittänyt, joten maalissa lähtökohtiin nähden ihan ok-sijoitus, viides.

 

Lauantain toiseen starttiin keli alkoi nousta ja pian 10 m/s:iin kohonnut tuuli sopi meille paljon paremmin. Veneenkäsittelytaitomme pääsi oikeuksiinsa, bailerit toimivat eikä vuoto haitannut lainkaan. Valitettavasti ilman starttikelloa ei ollut mahdollista ottaa hyvää lähtöä, vaan starttasimme suosiolla muiden perän takaa suunnaten kohti oikeassa laidassa olevaa rantaa.  Pian nousimme jo koko fleetin kärkeen menettäen kärkipaikan ensin hitaissa spinnunostoissa ja viimeisen kerran ajettuamme ennen ennen viimeistä ylämerkkiä totaaliseen tuulireikään. Maalissa kuitenkin hienosti toisena ja varoitusmerkki kovantuulen vauhdistamme oli nyt annettu.

 

Kolmanteen lähtöön keli keveni uudelleen. Tuo edellisen lähdön tuulireikä oli merkki, että näin saattaisi tapahtua. Jälleen purjehdus oli gastin näkökulmasta jatkuvaa, hapottavaa sisään-ulos-menemistä ja veneen osalta se tarkoitti, että vettä valui taas jostain litroittain veneemme pohjalle. Olosuhteisiin nähden ajoimme hyvin ollen neljänsiä maalissa.

 

Välittömästi maaliin tultuamme tuuli kääntyi ja alkoi taas voimistua. Mantereen päällä oli iso harmaa pilvi, joten kuumottavasta helteestä huolimatta vedimme spraytopit niskaan ja valmistauduimme seuraavaan lähtöön. Voimistuneessa tuulessa saimme slöörailtua veneemme tyhjäksi, mutta samalla olimme missanneet totaalisesti lautakunnan aluksessa liehuneet starttiliput. Lopulta lähdimme 1,5 minuutin takamatkalta 12-15 m/s tuulessa purjehtimaan muita kiinni. Jo ensimmäisellä ylämerkillä olimme ylivoimaisen vauhtimme ansiosta kolmantena ja hitaasta spinnunnostosta huolimatta onnistuimme hurjalla avotuulikyydillämme ohittamaan toisen edellämme olleista venekunnista. GPS olisi ollut kiva olla mukana nopeuden selvittämiseksi, mentiin nimittäin kovaa!

 

Tuuli jatkoi voimistumistaan harmaan pilven vyöryessä merelle, ja saimme lähes ajettua johtavan veneen kiinni ennen seuraavaa ylämerkkiä ja alkavaa slööriosuutta. Taas otimme pataan spinnun nostossa ja takaa, kolmantena, tullut vene onnistui kuittaamaan meidät ennen jiippimerkkiä. He kuitenkin kaatuivat seuraavalla slööriosuudella, joten olimme jälleen toisena. Kryssiosuudelle tuuli oli noussut yli 15 m/s lukemiin. Meri vaahtosi valkoisena, aallonharjalta vesi lensi vaakatasossa eikä eteensä ei oikeastaan nähnyt suolavesimankelin huuhtoessa sieraimia. Juuri ohitettuamme johtavan veneen, kurvasi turvavene viereemme ja viittoi, että rantaan! Rantaan! Hitto - juuri, kun tästä alkoi nauttimaan.

 

Rantautuminen n. 20 m/s tuulessa ei ollut kaikille ihan helppo juttu. Onneksi heikkotasoisimmat venekunnat olivat lähteneet rantaan jo huomattavasti aikaisemmin, mutta silti vaurioilta ei vältytty. Yhden venekunnan gasti kiidätettiin meripelastusryhmän kumiveneen poimimana rantaan ja ambulanssilla sairaalaan. Veneen kippari pelastettiin veneineen melkein tunti meidän rantautumisen jälkeen. Mekään ei ihan vaurioitta selviydytty, nimittän isopurjeemme nostinköysi katkesi ja jouduimme tulemaan hinauksessa pois vesiltä.

 

Perjantaina meitä suomipoikia katsottiin vähän kieroon, että osaako ne purjehtia lainkaan, mutta lauantain purjehdusten jälkeen tuli selkääntaputuksia, että jätkäthän on kovia, kun vain tuulee riittävästi. Kyllä me varmasti kevyelläkin pärjättäisiin paremmin, jos ei olisi 6 kk:n taukoa alla tai saisimme purjehtia toimivalla veneellä ilman satojen kilojen ylimääräistä vesilastia mukana.

 

Lauantain sarja osaltamme oli siis 5, 2, 4, 3. Viimeisen lähdön sijoitus otettiin jiippimerkillä, jolloin olimme juuri päästäneet yhden veneeen edellemme. Tästä neuvoteltiin hetki rannassa, mutta sijoitus sinne tai tänne ei vaikuttanut kokonaistilanteeseen mitenkään. Erot meidän ja kärkiveneiden välillä olivat kokonaispisteissä jo sen verran isot.

 

Lauantain purjehduksia oli hauska kerrata pursiseuralla järjestyssä grillijuhlassa. Tuon päivän muistan pitkään. Jari on maineensa veroisesti erittäin hyvä kovantuulen kippari, eikä gastin mikkihiiripaino haitannut hänen kanssaan yhtään.

 

Sunnuntaikin alkoi aamureippailulla, mutta tällöin oli pakko pysähtyä rantaan ihastelemaan delfiinien leikkiä melojien ympärillä. Eksoottista. Sunnuntai oli regatan viimeinen ja samalla kevyttuulisin päivä. Kevyt 2-3 m/s tuuli tarkoitti siis taas vuotavaa venettä. Matkalla rata-alueelle vene täyttyi sellaista vauhtia vedestä, ettei kyse voinut olla pelkästään vuotavista bailereistä. Pian huomasimmekin, että vettähän pulppuaa kölilaatikon molemminpuolin olevien teippien alta. Veneen omistaja oli vaihtanut veneeseen modernin high aspect –kölin ja siirtänyt kölipultin paikkaa 10 cm eteenpäin, mutta ei ollut laminoinut vanhoja pultinreikiä umpeen, vaan peittänyt ne teipillä! Voi vain ihmetellä, että mikä hyöty on uudesta kölistä, jos sen seurauksena kantaa satoja kiloja ylimääräistä painoa veden muodossa mukana? Harmi, ettemme olleet tajunneet tätä yhtään aikaisemmin.

 

Oli enää 30 minuuttia aikaa päivän startteihin ja vene vuoti kuin seula. Meillä ei ollut veneessä mukana mitään, jolla reiät olisi voinut tukkia, joten kysyimme eräältä moottorivenekuskilta olisiko hänellä mitään n. 7-8 mm paksua tikkua, pulttia tai jotain. Näppäränä miehenä venekuski kaivoi työkalupakistaan kaksi moottorin sytytystulppaa ja sähköteippiä. Näistä saimme aikaiseksi kaksi tiivistä tulppaa molemmille puolille kölilaatikkoa. Vuoto oli loppunut! Nyt ongelmana oli enää päästä eroon n. 700 litrasta vettä, joka hidasti etenemistämme rata-alueelle. Pyysimme venekuskia vielä hinaamaan meitä sopivalla nopeudella, jolloin saimme veneen tyhjäksi bailereiden kautta. Olimme yhdet oluet velkaa, mutta onneksi näillä hinnoilla on suorastaan ilo tarjota.

 

Veneenrakennusongelmat eivät rajoittuneet vuotavaan veneeseen, vaan myös spinnupuomien ylägaijojen narut olivat nyt enää vain kahden dyneemasäikeen varassa. Näihin saimme rakennettua vesillä putkiteipin avulla toimivan ratkaisun, jolla selviäisimme varmasti sunnuntain kaikista lähdöistä. Toivoimme, että viikonlopun veneenrakentamiset olivat tässä.

 

Starttia odotellessa ihmettelimme, että miten kilpailulautakunnan alus saattoi olla poikittain tuuleen nähden eikä normaaliin tapaan keulasta ankkuroituna keula kohti tuulta. Aah, täällähän on voimakas virta! Emme olleet ottaneet kahtena edellisenä päivänä virtakerrointa mitenkään huomioon (meille oli sanottu, että se on mitätön), mutta jos se on riittävän voimakas kääntämään lähtöveneen, niin silloin se on riittävän voimakas vaikuttamaan myös purjehdustaktiikkaan.

 

Meillä kummallakaan ei ole juuri kokemusta virrasta purjehtimisesta, joten taas piti päätellä hyvä tovi, että miten päin mikäkin osuus kannattaa purjehtia huomioiden tuulialueet, tuulenkääntymät ja virta. Laskeskelimme, että ensin pitäisi ajaa hyvin lyhyt pätkä vasemmalle ja sitten pitkä oikealle. Paria venettä lukuunottamatta kaikki veneet suuntasivat pian startin jälkeen kohti oikeaa laitaa, ja pitkälle oikean laidan valinnalla olimme selvästikin tehneet oikean valinnan vasemmalle suunnanneihin nähden.

 

Vauhtimme oli ihan ok, mutta ei pärjännyt kärkiveneille. Purjehdimme tasaisesti kärkikolmikon tuntumassa vailla kuitenkaan mahdollisuutta ottaa tarvittavia lähtövoittoja, joilla olisimme pystyneet parantamaan lauantaista neljättä kokonaisijaamme. Sunnuntain kohokohdat taisivatkin jäädä haiden näkemiseen rata-alueella, kuivaan veneeseen ja porottavaan aurinkoon. Lähtösijoitukseet 4, 3 ja 5. Jälkeenpäin valokuvia katsellessa olisi tehnyt mieli muuttaa purjeiden trimmejä, mutta jossittelu on jossittelua.

 

Regatan voiton vei Peter Funke yhdessä saksalaisen vierasgastin Johannes Tellenin kanssa. Toinen ja kolmas sija menivät Etelä-Afrikkalaismiehistöille ennen meitä. Positiivisena asiana täytyy pitää sitä, että taaksemme jäi australialainen Dean Souter, joka oli aussien mestaruuskisoissa kolmas. Kova päänahka siis.

 

Port Elizabeth tarjosi meille kolme hienoa päivää purjehdusta. Samalla se näytti, että purjehdusolosuhteet saattavat olla kahden viikon MM-regatassa ihan mitä tahansa. Jos näihin kolmipäiväisiin Afrikan mestaruuskilpailupäiviin mahtui tuulta asteikolla 2-20 m/s ja kaikkea sunnuntain tasaisesta vedestä perjantain kolmemetriseen swelliin, niin MM-kisoissa pärjää se venekunta, joka osaa purjehtia hyvin kaikissa olosuhteissa ja ymmärtää virran päälle enemmän kuin me tällä hetkellä. Joka tapauksessa haluaisin palata tänne vuoden kuluttua - omalla tai Jarin veneellä.

 

Maihin päästyämme purimme veneestä tekemämme väliaikaisviritykset ja palautimme rannalla lojuneesta veneestä lainaamamme helat takaisin paikoilleen. Oli haikeaa pakata vene taas maantietrailerille ja valmistautua lähtemään seuraavana päivänä kohti Suomea.

 

Mutta hei, eihän reissumme ollut vielä tässä. Käydessäni kilpailutoimistossa kuittaamassa meidät rantautuneeksi, pyysi satamapäällikön rouva meidät illalla heille kotiinsa grillaamaan. Eihän moisesta kutsusta voinut kuvitellakaan kieltäytyvänsä. Tarjolla oli jälleen antilooppia, lammasta ja härkää. Lisukkeeksi herkullista salaattia ja itseleivottua, tuoretta leipää. Ruokajuomaksi tarjoiltiin paikallista viiniä. Näillä eväillä kelpasi kruunata viikonloppu.

 

Satamamestarin 650 neliön koti oli aidattu korkealla tiiliaidalla, jonka päällä oli vielä sähköaita. Sähköaidat olivat täällä melkein kaikkialla – myös hotelliamme kiersi samanlainen. Kuulimme tarinoita Etelä-Afrikan rikollisuudesta ja maan kurjasta puolesta. Esimerkiksi ystävämme Peterin tuttava oli herännyt yöllä siihen, että joku oli murtautunut hänen kotiinsa ja näki aseistettuja hahmoja tyhjentämässä kotiaan. Mies teeskenteli nukkuvansa samalla, kun koti tyhjennettiin kaikista arvoesineistä. Jos hän olisi “herännyt”, niin todennäköisesti se olisi ollut hänen viimeinen kertansa. Etelä-Afrikassa on erittäin korkea rikollisuus ryöstöineen, raiskauksineen ja autokaappauksineen, mutta me emme missään vaiheessa kokeneet oloamme turvattomaksi täällä. Luonto on uskomaton ja kaikki tapaamamme ihmiset ystävällisimpiä ja vieraanvaraisempia kuin missään aikaisemmin. Ehdottomasti palaamisen arvoinen paikka.

 

Maanantain paluulentomme lähti vasta kuuden aikoihin iltapäivällä, joten satamamestari tarjoutui esittelemään meille heti aamusta Port Elizabethia ja Cape Pointin hienoimpia rantoja. Kävimme myös villieläinpuistossa moikkaamassa apinaserkkujamme, gepardeja, antilooppeja, kirahveja, sarvikuonoja… ja vaikka mitä eläimiä, joihin harvemmin on Suomessa päässyt tutustumaan. Vierailu vielä satamamestarin rouvan tukkuliikkeessä varmisti sen, että meillä oli afrikkalaisia tuliaisia kannettavaksi kotiin.

 

Kaiken kaikkiaan tämä matka oli avian huikea elämys. Oli hienoa päästä pitkästä aikaa purjehtimaan ja opimme paljon. Nyt, jos jostain saamme rahoituksen järjestettyä ensi vuoden MM-kisoihin, niin olemme ehdottomasti mukana!

 

Tämän kauden osalta on myös kilpailukalenteri vihdoin lyöty lukkoon. Jatkamme Jukan kanssa vanhalla veneellämme, purjehdimme täyden kotimaan ranking-sarjan ja poikkeamme Saksassa ajamassa vain Travemündessä Saksanmestaruuskilpailut ja siitä pari viikkoa myöhemmin MM-kilpailut Kielissä. Päätapahtumahan on luonnollisesti syyskuun puolivälissä purjehdittava PM-regatta Helsingissä, jonne odotamme myös hyvinkääläisiä mukaan auttamaan järjestelyissä.

 

Jos Hyvinkäällä on kiinnostusta 505-purjehdusta kohtaan, niin Suomen 505-liitto järjestää valtakunnallisen 505-kokeilupäivän 5.5.2014 Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Lisätietoa tapahtumasta liiton sivuilla www.int505.fi/wordpress.

 

Vauhdikkain purjehdusterveisin,

 

Antti Salonen

 

Jari Hamström